Selityksen velkaa

"Missä Järvinen?" siniharmaat silmät esittivät kysymyksen niiden vilkuillessa ympärilleen. Kaikki muut ovat paikalla mässyttämässä aamiaista, mutta yksi puuttui ja nuo silmät tiesivät vallan hyvin kuka.
"Miten niin? Eikö se muka oo täällä?" Komarov heräsi hyvän ruoan tuomasta horroksestaan ja vilkuili hajamielisesti ympärilleen. "Kyllä sen täällä pitäis olla, sehän hotkii sapuskaa ku mikäki valas"

Väänänen ei noteeraa. Hänen kasvoilleen leviää epämiellyttävän huolestunut ilme, jonka hän yrittää piilottaa jatkaessaan syömistään. Hänen mielessään käväisi ajatus käydä hakemassa Joonas huoneestaan itse, mutta hän tyytyi vain tuijottamaan Komarovin ärsyttävän tyytyväistä naamaa ja huokaisi syvään.
"Tuoltahan se jo tuleekin", kuuluu ääni Ossin selän takaa, jota Ossi ei jää sillä samalla sekunnilla tulkitsemaan vaan nostaa katseensa nopeasti ylös nähdäkseen oliko se juuri hän, jonka hän toivoi sen olevan.

Lyhyet, ruskeat ja sekalaiset hiukset sojottivat huolimattomasti kohti taivasta ja Amerikkaa. Tummanruskeat silmät punottivat pahasti ja kasvoilla lepäsi ilmeettömän kylmät huulet yhtenä viivana, jättäen tämän olotilan tulkinnan varaan. Ossin sisimmässä käväisi huolestunut epäilys Joonaksen kävellessä hänen pöytänsä ohitse vilkaisematta häneen.
Kukaan ei viitsinyt sanoa mitään. Naamasta näki, että Joonas ei ollut juttupäällä. Hän istuutui ainoalle vapaalle tuolille ja tuijotti pöydän pintaa ilmeettömänä.

Hiljaisuus nousi painavana kaikkien niskoille. Joonas tiesi sen johtuvan hänestä, muttei aikonut välittää. Hän yritti levittää surkean hymyn huulilleen, mutta se näytti enemmänkin vastenmieliseltä irvistykseltä.
"Huomenta", hän sanoi tyytyen vinoon hymyynsä, joka tulkittiin kyyniseksi hymyksi.
"Huomenta", Koivu vastasi katsoen Joonasta tarkkailevasti. "Onko kaikki hyvin?"
Joonas ei vastannut, piti katseensa vain pöydän pinnalla ja silmistä paistoi masentuneisuus.
"Joonas?" Koivu kysyi kohottaen kulmiaan ja laskien päätään alemmas päästäkseen enemmän Joonaksen näköpiiriin esille. "Kuulitko?"
"Kuulin", hän vastasi hiljaa huokaisten. Pöydissä oli hiljennytty kuuntelemaan, ilmapiiri tuntui tukalan raskauttavalta jokaisen tietäessä yhdellä olleen ongelmia itsensä kanssa.

"Meillä on tänään peli, joten älä anna sun tunteiden vaikuttaa siihen tänään. Me tarvitaan se pronssi", Koivu yritti neuvoa, mutta saikin Järvisen nousemaan jyrinällä ylös ja häipymään ruokalasta suu vinossa väpättämisestä. Silmät punottivat vieläkin ja raivo hänen sisällään halusi purkautua ja löytää tiensä oikean kohteen äärelle.
Takaa kuului hänen nimensä huhuilua ja askeleita, mutta Joonas ei aikonut pysähtyä, perääntyä, eikä pahoitella kaikkea. Epäreiluahan se muille oli, mutta vielä epäreilummalta kaikki tuntui hänelle.

Ripeä ja puristava ote tuntui raskaalta olkapäässä. Jämäkkä riuhtaisu käänsi Joonaksen täysin ympäri hänen päästessään taas ulos ulkoilmaan pakoon muiden katseilta, mutta ne siniharmaat silmät nähdessään hän tunsi taas olevansa siinä loputtomassa ansassa.
"Mikä sulla on?" Ossi kysyi. Ihmetyksen pystyi suorastaan lukemaan hänen kasvoiltaan. Joonas kohautti olkapäitään ja kulmiaan.
"En tiedä. Kuinka niin?" hän vastasi kohottaen vuorostaan kulmiaan.
"Sun silmät on ihan punaset", Ossi totesi vähän huolestuneena.
"En tainnu kertoo sulle. Oon demoni", Joonas heitti kyynisesti ja riuhtaisi itsensä irti Ossin otteesta.

Ossi katsoi häntä naama rypyillä ihmetellen ja vilkaisi sitten nopeasti taakseen.
"Onko jotain tapahtunu?" Ossi kysyi varmistuessaan ettei muita ollut lähettyvillä.
"Tietäisitkin vaan", Joonas murahti lähes naurahtaen ja pyöräytti silmiään. Hän vaikutti joltain päättömän loukkaantuneelta naiselta Ossin silmissä, mikä sai hänet turhautumaan ajatuksesta.
"Älä jaksa, sano suoraan vaan", Ossi huokaisi kyllästyneenä välittäen silmiensä kautta anelevia katseita, joita Joonas ei ollut huomaavinaankaan. Hän tosiaan oli allapäin jostain. Ossi ei olisi ikinä osannut odottaa Joonasta niin...
pettyneenä.

Joonaksen suu tahtoi avautua ja sanoa ne sanat. Ossin silmät seurasivat hänen huuliaan tarkasti, mutta hän ei saanut sanoista mitään selvää. Ääni puuttui kokonaan, Joonas lopetti ennen kuin edes aloitti.
"Antaa olla", Joonas tokaisi ja kääntyi ympäri. "Älä huoli, ei tää sulle edes kuulu. Sinuna en edes puuttuisi"
Isokokoinen, ruskeahiuksinen ja ruskeasilmäinen mies tallusteli poispäin Väänäsestä, jonka olotila vaikutti sekavalta. Hän ei ollut saanut mitään selvää, vaikka hän oli tullut Joonaksen kanssa toimeen parhaiten kuin kukaan muu.
Silti Joonaksesta löytyi vielä jotain, mitä Ossi ei olisi osannut kuvitella näkevänsä tai tuntevansa. Ihan kuin Joonaksen masentuneisuus olisi tarttunut nyt häneenkin.

Hänen silmänsä seurasivat perässä Joonaksen häipyessä kadun kulman taakse kädet syvällä farkkujensa taskuissa hiusten sojottaessa vieläkin kohti Japania.
Ossi luopui ajatuksesta juosta perään ja vaatia selitystä. Hän tiesi sen tulevan ennemmin tai myöhemmin kun aika oli sopiva.
Hän vain odotti niitä sanoja ennen lähtöä. Hän odotti edelleen niitä sanoja, jotka voisi sanoa, muttei saanut sitä sopivaa tilaisuutta tai tunnetta mikä olisi edistänyt hänen haluansa tunnustaa. Hän vain tyytyi odottamaan Joonaksen siirtoa, mutta tiesi jäävänsä hiirenloukkuun, jos hän aikoi jatkaa samaa rataa.
Ossi tyytyi kääntymään ympäri ja astelemaan takaisin vaitonaiseen ruokalaan, jossa muut jätkät odottivat selitystä Joonaksen tunnetilaan.

Sitä he eivät kuitenkaan saaneet.

Kaikki tähän mennessä tulleet osat

Päätin siirtää tämänkin tarinan tänne bloggeriin, koska Demillä on oikeasti jotain minua vastaan. mikä hitto siinä on, että joku menee ilmiantamaan. Yhdenkin ihmisen ilmianto on nähtävästi demitätien huomion arvoinen ja menevät poistamaan sen katsomatta itse sisältöä. Minun mielestäni tässä ei kyllä ole mitään sellaista sensuroitavaa, koska tarina on kuitenkin aika samaa laatua Demin muiden homonovelleihin verrattuna. Ai helvetti että mua taas vituttaa. Voiko jotkut olla ilmiantamatta ja pilaamatta muiden lukimisintoa? Jos inhottaa lukea tälläistä tekstiä, niin jättää lukematta. Alussa jopa sanoin ja painostin, että älkää lukeko jos ette pidä homoista tai homotarinoista, koska sitä tämä tulee juuri olemaan. Älkää pliis tulko itkemään minulle siitä miten kamalaa ja teennäistä tekstiä olen tehnyt näistä kahdesta miespuolisesta jääkiekkopelaajasta. Faneilla on omat syynsä ja intonsa fanittaa jotakuta, ja jos ei tykkää niin voi jättää ne omaan arvoonsa.
Kiitos. Tuossa oli suunilleen kaikki mitä halusin aluksi sanoa.

Kiitän lukijoita todella paljon kommenteistanne ja sympatioistanne (?) ♥ Te olette yksi syy miksi kirjoitan näitä eteenpäin, vaikka kirjoitan tälläisiä joskus itsellenikin ihan omaksi ilokseni. Leijona-aiheiset tarinat on kyllä päätynyt niin suureen suosioon, että pysyttelen tällä hetkellä jääkiekossa (rakkauteni!).

Tämä tarina oli alunperin pyyntö, tai minun kielelläni sanottuna tilaustyö tai tilausnovelli eräältä demittäjältä nimeltä Järvisenkypäräinen (lue nimi uudestaan niin vältyt väärinkäsityksiltä), joka halusi minun kirjoittavan jonkin näköisen tarinan Ossi Väänäsestä ja Joonas Järvisestä. Aluksi minulle tuli mieleen, että tekisin romanttisen, koska pidän itsekin kummastakin luistelijasta + he ovat kummatkin puolustajia, tehokkaita sellaisia. Ajatus rakkaudesta heidän välillään oli jotain niin suloista kuviteltavaa, että taisin vähän innostua kirjoittamaan hieman dramaattisemman ja vakavemman tarinan verrattuna humoristiseen "Leijonien Quumat Saunasessiot"-tarinaan, joka oli niin läppä ja lopulta varsin suosittu (minun silmissäni ainakin, koska kommentteja tuli ihan saakelisti, että piti lukea loput seuraavana päivänä). En tiedä tykkääkö ihmiset tästä yhtä paljon kuin toisesta kirjoittamastani, mutta lukekaa jos kiinnostaa. Otan kaikennäköiset risut ja ruusut mielihyvin vastaan, todellakin! Kirjoitusvirheistä voi huomauttaa, mielipiteitä voi antaa, ihan mitä vaan kunhan muita henkilöitä ei haukuta eikä kenenkään yksityiselämään puututa. Kunnioitetaan jokaista.

Tämä tarina on kylläkin tekemässä päätöstä, kirjoitan vielä joko yhden tai kaksi tekstipötköä jatkoa, mutta ajattelin jatkaa jääkiekko-aihetta vielä pidemmälle kirjoittamalla joko Filppula/Koivu/Komarov-tarinan tai sitten Leijonien Quumat Saunasessiot 2. Antakaa kirjoitusehdotuksia, luen kaikki! :D

Tähän lopuksi kiitän vielä ihanaa demittäjää, joka oli taas yksi niistä tekstini pelastajista. Tarina oli kyllä tallella koneellani, mutta se oli jotenkin mystisesti poistettu tiedostoistani ja samassa koko Demissä olevan tunnukseni keskusteluhistoria oli tyhjennetty. Siinä vaiheessa oli saada halvauksen, koska kulutan paljon aikaa ja ideoita kirjoittamiseen, ja osa niistä katoaa todella nopeasti ajatuksistani kuin tuhka tuleen. Hetkellinen inspiraatio, ja ne täytyy aina kirjoittaa ylös.
Niin. Kiitos sinulle Kirahviperho, kun lähetit tähän mennessä kirjoittamani tekstin sähköpostiini ja hermoni olivat pelastettu ♥
En olisi millään jaksanut kirjoittaa stooria tarkalleen samalla tavalla uusiksi, intoni olisi loppunut juuri siihen paikkaan.


Mutta nyt itse tarinaan, lukekaa ja kommentoikaa jos mieli tekee. Kaikki kommentit luetaan ja vastaan niihin sen mukaan kuin ehdin, ennemmin tai myöhemmin!
- PRINGLES_SIPSI

-----------------------------------------------

Osa 1

Uusi matsi tiedossa.

Sitä tiedosti se sama, aina yhtä kirkas aurinko, joka pilkotti hotellin ohuiden ja turhan pitsikoristelluiden verhojen takaa. Ilma oli huoneessa viileä, sillä sen asukkaat olivat säätäneet ilmastoinnin täysille heidän päästyään eiliseltä tappio-matsiltaan suoraan hotellille. He olivat edellisenä päivänä hävinneet Venäjälle, joka oli voittanut tähän mennessä kaikki ottelunsa. He olivat uskomattoman hyviä, ja oli melkeinpä aavistettavissa että Suomenkin on turha odottaa kolmea tai neljää kiekkokierrosta Venäjän maalille.

"Hyvälle hävittiin" oli Jalonen, koko joukkueen päävalmentaja, sanonut laimea hymy naamallaan. "Nyt pitää voittaa pronssi, joten tähdätään siihen huomenna"

Kaikkien mieli oli ollut maassa sinä iltana. Juttu kyllä luisti, mutta jokaisen naamalta paistoi pettymys ja pelko. Pelko siitä, että Suomen kansa haukkuisi heidät kaikki lyttyyn.

Miksi he sellaista edes pelkäsivät? Ei sille mitään voinut, virheistä oppii ja mahdollisuuksia tulee aina uusia. Näitä faktoja he eivät edellisenä päivänä olleet tajunneet, kunnes pääsivät kaikki selvittämään päätään 10 tunnin yöunilla.

Uusi päivä oli koittanut ja uusi tähtäys oli suoraan edessäpäin - pronssin voittaminen. Se oli voitettava hinnalla millä hyvänsä, mitali oli sekin!

Joonas yritti saada vielä unenpäästä kiinni auringon herätellessä häntä kirkkailla, lämmittävillä säteillään, mitkä eivät kuitenkaan lämmitä Järvistä sisäisesti. Hän oli ennen nukkumaanmenoa pohtinut itsekseen häviötä ja pronssiottelua Tsekkiä vastaan ja oli yrittänyt pitää mielensä ja itsevarmuutensa korkealla ollakseen seuraavan päivän ottelussa henkisesti hyvässä vireessä.

Peitto alkoi menettää viehätysvoimansa ja uni oli jo kaukana Järvisen tavoittelemattomissa. Hän aukaisi silmänsä ja vilkuili hetken kattoa kuin muistellakseen missä oli. Viereisestä sängystä kuului vielä Lehtosen vaimeaa kuorsauksen tuhinaa, mikä sai Järvisen vähän ärsyyntymään ajatuksesta, että oli herännyt ennen Jokista, jonka naamalta paistoi unen tuoma mielihyvä.

Joonas nousi sängyltä ja häipyi suoraan vessaan jättäen sänkynsä petaamatta. Viimeinen päivä siinä samaisessa hotellissa, missä hän oli yöpynyt muutaman viikon joukkueensa kanssa. Ne hetket olivat olleet hänelle kullanarvoisia ja unohtumattomia. Pettymyksiä, mutta silti täynnä iloa ja voittoa.

Vaikka Leijonat olisivatkin tänään hävinneet pronssin Tsekille, Joonas tiesi voittaneensa upean määrän muistoja suomalaisystäviensä kanssa. Kesän lipuessa ohi hänen olisi ollut aika siirtyä USA:han pelaamaan Nashville Predatorsin tehokkaana pakkina. Ja vieläpä kaksi vuotta.

Joonas etsi unisilla silmillään lavuaarin vierestä hammasharjaansa ja otti vahingossa Jokisen oman hammastahnatuubin. Hän alkoi hangata harjalla hampaillaan ja tuijotti unisia kasvojaan peilistä.

Peili heijasti hänen pieniä, sisimmässä kumpuavia pelkojaan. 2 vuotta Amerikassa, kaikkien niiden legendojen keskellä. Predatorsin joukkueessa oli vain yksi ainut suomalainen maalivahti, jota hän ei vielä sinänsä tuntenut. Ajatus siitä, että hän joutuisi pelaamaan lähes kaikkia joukkuepelaajiaan vastaan NHL:ssä oli inhottava.

Pahin oli kuitenkin lähtö Suomesta. Sen kaiken jättäminen taakse, ihan sen kaiken. Perheen, ystävät, Pelicansin.

Väänäsen.

Joonas pudisti päätään ripeästi häivyttääkseen viimeisimmän ajatuksensa pelitoveristaan ja sylkäisi hammastahnavaahdot suustaan suoraan lavuaariin ja huuhteli suunsa puhtaaksi vedellä. Jokisen kuorsaus oli loppunut, mikä paljasteli tämän olleen herännyt.

"Joko heräsit?" Joonas kysyi astuessaan vessasta ulos. Hän oli nukkunut yönsä uli pelkissä mustissa boksereissa ja saman oli tehnyt Jokinen. Miehisen vapaamielinen oleskelu oli koko joukkueelle tärkeää eikä siitä tottumuksesta aiottu päästää irti, vaikka fanitytöt olisivat hyppineet ikkunoista sisään keskellä yötä.

Jokinen nyökkäsi vastauksesi hieroen samalla silmiään. Hän etsii matkalaukustaan vaihtovaatteita eilisten tilalle ja alkaa pukea. Joonas tekee saman perässä. Ajatus aamiaisesta saa hänen mielensä heräämään vähän paremmin, ja hän alkaa pukea vielä reippaammin toivoessaan näkevänsä Väänäsen ruokalassa heti aamusta.

"Viimeinen päivä", Jokinen toteaa vetäessään housujensa vetoketjua ylös ja napittaessaan farkkujensa ainoan napin vetoketjun yläpuolella. "Tuomion päivä"

Joonas naurahtaa kuivasti ja vilkaisee Jokiseen samalla haroen vähän pesua vailla olevia hiuksiaan. Hän päättää käydä suihkussa aamiaisen jälkeen, sillä hän ei halua missata mitään ajatellessaan sitä viimeistä mahdollisuutta olla muiden kanssa. Hän halusi ottaa kaiken irti juuri tänään. Hänen viimeinen mahdollisuutensa, eikä Joonas aikonut pelleillä menettääkseen kaikki ne mahdollisuudet uusien muistojen luomiseen.

Hän ei halunnut menettää mahdollisuuttaan hyvästellä Ossia.

"Älä sano noin", Järvinen naurahtaa uudestaan pieni hymy kasvoillaan, mutta pukiessaan armeijakuosista pitkähihaistaan hänen hymynsä haihtuu hetkessä kun hänen kasvonsa piiloutuvat paidan alle. Viimeinen päivä.

Osa 2

Joonas odotti oven suulla Jokista, joka rimpuili vähän hajonaisten kenkiensä kanssa. Hänen vasemman kenkänsä pohja oli hiljattain näyttämässä luovuttamistaan omistajalleen eikä Jokinen kauheasti tykännyt hyvää. Kaupassa ei vielä ehtinyt käydä, mutta hän suunnitteli anovansa Jaloselta lupaa kipaista edes rantasandaalit ostamassa, kunhan pääsisi kulkemaan ehjillä kengillä paikasta toiseen. Jokisen naama vääntyi irvistykseen hänen nähdessään kuinka pahasti hänen kengänsä pohjus repsotti kohti maata. Joonas hymyili vahingonilosta täysin avoimesti, mutta Jokinen suhtautui siihen vain olkapäitään kohauttamalla.

Joonas sulki oven Jokisen tullessa ulos rikkinäisine kenkineen, joiden hauskan kuuloinen kopina kaikui käytävällä, josta selvisi heti oliko hotelli täynnä luksusta vai pelkkä 1 tähden hotelli. Siltä väliltä se oli, turhaa rahaa ei heitetty poikien hemmotteluun, ja se sopi kaikille.

Mutta aamiainen ja illallinen oli kaikille mieleen.

Vähän jyrkähköt, mutta lyhyet portaat alas kerroksesta toiselle. Muita joukkuepelaajia ei tullut vastaan, mutta ylemmiltä kerroksilta kuului tuttua puhetta. Nekin lähestyivät alaspäin hiljalleen, vähän jäljessä Järvisestä ja Jokisesta.

Ruokalassa odotteli jo pari muuta tuttua henkilöä, jotka olivat vasta hakemassa ensimmäistä lautasellista ruokaa. Tunnelma oli sama kuin ennen: uusi päivä, uudet kujeet, uudet ruuat.

Jokinen etsi tarpeeksi ison pöydän koko joukkueelle, mutta sellaista kun ei tälläkään kertaa valitettavasti löytynyt niin hän päätti liittyä Niskalan ja Pesosen pöytään. He olivat juuri tulossa pöytään kädet täynnä pieniä lautasia, jotka olivat täynnä ruokaa. Jokinen katsoi lautasia silmät vähän pullistuen pääkopasta ja katsoi sitten poikia.

"Noinko paljon teidän maha ammottaa tyhjyyttään?" hän kysyi osoittaen heidän lautasiaan.

"Kaikesta hyvästä pitää ottaa kaikki irti", Pesonen puolusteli naama peruslukemilla ja haki katseellaan apua kääntyen kohti Niskalaa, jonka lautaset olivat täynnä muroja ja aamiaisleipiä.

"Teinä ottaisin kyllä paljon enemmän", Jokinen heitti ja häipyi hakemaan pitkältä tarjoilupöydältä ruokaa.

Joonas jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja vilkuili ympärilleen etsien muita. Ruokalaan oli juuri tulossa Granlund, Lehtonen, Salmela ja Koivu, mutta ei häntä. Joonaksen mielessä käväisi epätoivottu ajatus täydestä pöydästä eikä Väänäsellä ollut tilaa istuutua hänen vierelleen. Hän halusi istua Väänäsen kanssa. Hän halusi kuunella hänen ääntään ja katsoa hänen lukitsevia silmiään, kuin ketään ei olisi välissä ja puuttumassa.

"Haetko sä ruokaa vai et?" Niskala kysyi aivan yhtäkkiä ja Joonas hätkähti katsomaan Niskalaa. Niskalan suu oli täynnä muroja, että osa oli pudota hänen suupielistään. Näky oli aivan liian huvittava, joten Joonas pakeni Jokisen perään mitään sanomatta huulet värähdellen pienistä naurun tirskahduksista.

Pöytä oli täynnä ruokaa, mitä Järvinen oli vain omaan kotiinsa voinut kuvitella. Ruokaa, jota hän pystyi vain unissaan valmistamaan. Puuronkin tekeminen oli häneltä liikaa taitoa vaadittu. Hänelle hotellin buffetti oli taivas, jolla hän pystyi ruokkimaan 100-kiloista painoaan, jota hän tarvitsi murskatakseen tsekkiläisiä kiekkokaukalossa, vaikka toisaalta hän söi vain nautinnosta, eikä tavoitteista.

Hän oli paahtamassa vaaleaa paahtoleipää ja nosteli paistettuja pekoniviipaleita pienelle lautaselleen.

Joku hipaisee hänen selkäänsä hellästi, mutta tuntuvasti. Hetken jonkinlainen kosketus laskee hänen aivan hänen takamuksen yläpuolelle kuin tavoitellen hänen pakaroitaan, mutta yhtäkkiä selässä tuntuikin viileältä ja kosketus katosi. Joonas kääntyy automaattisesti ympäri, mutta pysähtyy liikkeessään kuin päin tiiliseinää.

"Huomenta", Väänänen tervehtii iloisesti hymyillen. Joonas oli valmis hyppäämään alas katolta, jotta tuo hymy olisi pysynyt Väänäsen kasvoilla pidempään kuin vain 3 sekuntia.

Kyllä, Joonas laski onnen hetkensä. Vaivaiset 3 sekuntia hän näki Väänäsen hurmaavan hymyn. Ja vaivaiset 2 sekuntia hän sai kokea tämän huumaavan kosketuksen alaselässään.

"Huomenta", Joonas saa lopulta, vähän myöhässä sanottua ja nostaa kasvoilleen yhtä ilahtuneen hymyn. Ihanan odottamaton yllätys, Ossin tapa ilahduttaa Joonasta.

Osa 3

"Pekoniako?" Väänänen tempaa tuulesta kysymyksen ihan yhtäkkiä. Joonas ei ollut täysin varautunut Väänäsen yllätykseen, mutta silti hän oli siitä sisimmässään mielissään. Hän tiesi, ettei Väänänen tarkoittanut sitä siinä mielessä mitä Joonas oikeasti toivoi, mutta hän halusi nauttia niistä mielihyvän hetkistä hän katsellessaan Ossin silmiä.

"Niissä vain on jotain" Järvisen ajatus heitti toteamuslauseen, joka kaikui hänen päässään yhtä voimakkaasti kuin sydämen pumputus rinnassa.

"Joo, haluatko sinäkin?" Joonas kysyy ja tarjoaa haarukallaan yhden viipaleen. Väänänen työntää lautasen Joonaksen haarukan alle ja nyökkää vastaukseksi.

"Älä ahmi kaikkea, senkin nälkäinen karhu", Väänänen naurahti. "Anna lisää"

"Ole hiljaa, mursu ja syö pekonisi", Joonas heitti takaisin nauraen. Sydän takoi luvattoman kovaa rintaa vasten, eikä Joonas epäillyt ollenkaan jos Väänänen olisi kuullut sen kaiken mitä prosesseja hänen sisällään käytiin.

"Hei rakastavaiset! Mitä te teette?" takaa kuului Kiiskisen huvittunut ääni. Järvinen ja Väänänen heräsivät kummatkin omista horroksistaan ja heidän huomionsa kiinnittyi Kiiskiseen, joka tunki Komarovin ja Vehasen kanssa samalle ruokatiskille hakemaan leipää ja muita aineksia voileivän tekemiseen. Järvinen hymyili kolmikolle, jotka olivat huomaamatta oikeasti pilanneet kunnon kohtauksen, josta Järvinen oli aina toivonut päivä toisensa jälkeen. Mikään ei riittänyt hänelle, Järvinen halusi kaiken Väänäsessä.

Mutta mikään ei käynyt toteen.

Joukkueessa heitettiin läppää Järvisestä ja Väänäsestä, koska he olivat joukkueen yksi toimivin puolustuspari ja tulivat todella hyvin toimeen vapaa-ajallakin, että ihmettelemistä oli.

Järvinen näki Väänäsessä jotain ihan muuta kuin sen Leijona-Väänäsen. Järvistä ei sinänsä haitannut mitä vitsejä joukkue heistä kahdesta heitti, eikä se Väänästäkään kummoisemmin näyttänyt haittaavan. Onneksi. Joonas ei olisi kestänyt katsoa, kuinka Väänänen pitää muita kaukana ja välttelee liikaa kiusaamistilanteita. Joonas teki niin itsekin, mutta toisaalta hän toivoi Väänäseltä enemmän selviä tilanteita.

Tilanteita, joissa Järvinen sai punnita tilanteen merkitystä, oliko se osoitettu jollekulle muulle kuin Järviselle.

"Pekonia jaetaan, otatteko tekin?" Järvinen kysyi virne naamalla, mutta vilkaisee nopeasti Väänäseen. Ossi katsoo häntä pitkään tyynellä naamalla, Joonas tuntee kuumotusta poskillaan. Hän piilottaa katseensa oitis kohti Komarovia, joka sieppaa pekonin Joonaksen haarukasta ja työntää sen suuhunsa.

"Että on hyvää", Komarov totesi. "Onko lisää?"

"Tossahan sitä näyttää olevan", Vehanen sanoi ja työntää Komarovia leikkimielisesti poispäin pekonilautaselta. "Et ahmi kaikkea, senkin mussuttaja"

"Hei, minullekin!" Väänänen huudahtaa ja rupeaa sorkkimaan omalla haarukallaan itselleen pekoninviipaleita. Järvinen naurahtaa ja häipyy takaisin pöytäänsä. Hän ei kehtaa hakea enempää, mutta huikkaa Kiiskiselle pyynnön, että hän hakisi tälle omenamehua. Pyyntö kävi.

Istuuduttuaan pöytään Järvinen katsoo haikailevasti Väänäsen perään, joka oli joutunut siirtymään toiseen pöytään Komarovin ja muiden kanssa, koska Järvisen pöytä oli jo täynnä. Pesonen, Niskala, Jokinen, Koivu, Lehtonen ja hän itse.

Jokin selvittämätön ajatus pyörii Järvisen mielessä hänen kurkkiessa kohti viereistä pöytää, jossa Väänänen heittää vitsikkäitä naurahduksia ja nauraa hekottaa. Järvinen naurahtaa itsekseen syödessään aamiaislautasensa tyhjäksi.

"Voi herranjumala noita Komarovin juttuja", Niskala naurahtaa itsekin. "Eikö sillä jutut ikinä lopu?"

"Vasta kun sen henki lakkaa pihisemästä", Koivu nauraa kohauttaen kulmiaan hurmaavasti. Joonas tuijottaa edelleen Ossia silmät hukkuen omaan unelmointiinsa.

Ossin silmät eksyvät hänen suuntaansa ja maailma pysähtyy hetkeksi. Joonas on tukehtua omaan ruokaansa jännityksestä, mutta ei aio nolata itsensä muutaman pekoninpalan tähden Ossin katsoessa. Ei olisi haitannut vaikka hän olisi tukehtunut yskäänsä.

"Joonas, mikä on?" Pesonen kysyy yhtäkkiä. Joonas alkaa yskiä pää punaisena, Jokinen taputtaa häntä selkään useamman kerran.

"Onko kaikki hyvin?"

Joonas nyökkää ripeästi yskävimman rauhoituttua ja jatkaa syömistään. Hän ei kehtaa katsoa enää Ossin suuntaan, vaikka tiesi, että Väänänen katsoi häntä vielä hetken. Hän tunsi Väänäsen katsovan häntä. Jotenkin hän oli osannut aavistaa ja tunnistaa, että se oli juuri Väänänen.

Silti hän ei kehdannut katsoa.

Osa 4

Viileä vesi virtasi pitkin Joonaksen paljasta kehoa, joka oli hieman kuumentunut Ossin katseen alla. Ajatuskin Ossista ja mielenterveys olisi yhtä hyvinkin voinut olla siinä, kuollut pois.

Ossista oli tullut jonkinlainen pakkomielle, eikä Joonas edes voinut aavistaa mitä sen Jokeri-puolustajan vahvan luonteen takana oikeasti piili.

Silmät olivat kuin hurmaava ja houkutteleva häkki, keho lujempi kuin muuri. Kädet olivat kuin taivaankannen reunat, jalat olivat täydellinen tuki.

Huulet olivat Joonaksen maailmanloppu, jota ei Joonaksen onneksi sekä harmiksi vielä ollut käynyt toteen koskettaa.

Joonas ravisteli päätään mielikuvasta samalla kuivaten tummanruskeita hiuksiaan valkoista kuivaa pyyhettä vasten. Hotellihuone oli tyhjä ja Jokinen oli saanut luvat lähteä käymään nopeasti kenkäostoksilla. Peli oli kohta käynnissä eikä harjoituksia ehdittäisi käydä. Pronssiottelun kohtaaminen oli ottelu jota Joonas kipeästi halusi siirtää kauemmas lisäajan toivossa.

Niin ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan ja Joonas tiesi, että ottelu piti kohdata pää pystyssä. Hän oli kuitenkin varma siitä, että joukkuetoverit pelaisivat ottelun kohti pronssivoittoa. Hän oli aivan varma siitä.

Hän pyyhki kaikki kehonosansa kuiviksi, lyttäsi pyyhkeen sivuun ja alkoi pukea samat vaatteet ylleen. Kohta olisi aika lähteä taas areenalle kaikkien fanien ympäröimäksi. Se jos mikä hermostutti vielä vähän enemmän.

Mitä jos vastassa oli epäonnistuminen ja tappio? Mitä jos Suomi suhtautui heihin, heidän edustajiinsa negatiivisesti? Lehtonenkin oli saanut kokea kansan vihan ja syyttämisen karvasta makua, eikä hänen masennustaan ollut kiva katsoa sivusta. Eikä se ollut ainoastaan Lehtosen syy, vaikka hän siitä vieläkin syytti itseään.

Järvinen tunsi yhtä pahaa itsetuntoa häviöstä, ja tiesi että se tulisi olemaan koko joukkueella yhtä pahaa mielipahaa kuin viimeksi.

Joonas pudisti päätään ja vilkaisi itseään peilistä. Putipuhdas joka paikasta. Hän puki kasvoilleen reippaan ja kannustavan hymyn, mikä kumma kyllä sai hänet vähän valoisammalle tuulelle. Ehkä onnistuminen olisi vielä mahdollista. Ehkä se kaikki vielä onnistuisi ja pronssi olisi heidän, Suomen.

Hän asteli ulos vessasta jättäen ajatuksensa häviöstä taakseen ja alkoi valmistella laukkuaan. Lähtö areenalle koittaisi ihan pian.

"Onko kaikki mukana?" kuului Jalosen voimakas ja itsevarmuutta kumpuava kysymys. Kuului myöntäviä vastauksia, eikä Jalonen ollut ottaa kuleviin korviinsa kieltäviä vastauksia. "Takseja on käytettävissä, ne on maksettu jo"

Pelaajia lipui takseihin eikä missään taksissa jätetty istuinta tyhjäksi, jokainen täytettiin. Joonas auttoi ystäviään työntämään laukkujaan syvemmälle takakonttiin sydän tykyttäen jännityksestä.

"Mitä kohti sitä oltiinkaan taas menossa?" kysymys hänen mielessään kysyi häneltä itsessään.

"Kohti voittoa", Joonas vastasi huomaamatta ääneen. Tuttu musta paidanhiha ohittaa hänen kasvonsa ja kevyt tönäisy hänen olkapäätään vasten saa Joonaksen pään kääntymään. Ossi ylettyi työntämään oman laukkunsa Järvisen ylitse ja samassa hän katsoi Joonasta hymy huulessa.

"Kohti voittoa", Ossi totesi hymyillen ja taputti Joonasta olkapäälle kannustavasti. Joonas näki mielessään jonkinlaisen rauhan valaistuksen. Aivan kuin jonkinlainen Buddha tai Jumala itse olisi valaissut hänen mielensä positiivisempaan suuntaan.

Ossi se oli. Ossi oli hänen jumalansa.

Joonas hymyili takaisin niin leveästi kuin pystyi. Mikään ei saanut häntä niin iloisemmaksi, kuin koko ajan vahvistuva luottamus voittoon. Varsinkin kun sen sanoi Ossi.

He astuivat kummatkin taksiin, mutta aivan eri puolilta. Ennen kuin Joonas astui taksiin taksin vasemmalta puolelta, hän vilkaisi vielä kerran Väänäseen, joka oli juuri kääntänyt katseen poispäin Joonaksesta itsestään ja hypännyt kyytiin omia menojaan. Joonas tuntui hetken aikaa hämmentyvänsä, mutta ajatus sai hänet kuitenkin jatkamaan loputonta hymyilyään ja hän astui autoon. Heidän välissään istui Hietanen, eivätkä he kummatkaan tohtineen vilkuilla toisiaan matkan aikana ollenkaan.

Kukaan heistä ei puhunut, ei puhuttu muissakaan autoissa. Radiota ei pistetty päälle, ei edes pohdittu sen päälle pistämistä.

Hartwall Areena alkoi tulla jo näkyviin ja Joonaksen sydämessä kumpusi kauhistuttava jännitys. Hän vilkaisi pikaisesti Ossiin, joka tuijotti hermostuneena Areenaa.

Tuomion päivä.

Osa 5

Tilityksen aika koitti. Jokaisella oli vermeet päällään, jokaisella oli jääkylmä ja tähtäävä katse silmissään. Joonas yksi heistä, näki sen kaiken ympärillään niin terävästi, mutta silti jokin hänen sisällään oli kuin huumausaineen alainen. Hän tunsi jokaisen sydämeniskut ruumiissaan, tunsi jokaisen luistimenterävät katseet tiirailevan ympäri huonetta. Ulkoa kuului jumalaton pauke ja huuto, vislaukset ja ryminä saivat tunnelman lähes kattoon. Jalosen kannustavia kasvoja ja nyrkkiä heiluttamista katsoessaan Joonas tiesi mikä oli joukkueen tavoite. Tiimipeli. Armoton tiimipeli, armoton paineen tuominen Tsekille. Ei luovuteta vaikka oltaisiin häviöllä, vaan painetaan päälle.

"Tähdätään voittoon!" Jalonen karjuu naama punaisena pienoinen hymy kasvoillaan. "Tuodaan ainakin pronssi kotiin ja pidetään mieli korkealla!"

Jokainen huutaa niin kovaa kuin sielustaan lähtee. Jonkinlainen liikutuksen tunne piirittää Joonaksen mieltä hänen katsoessaan joukkuetovereitaan, mutta hän piilottaa sen karjumalla päälle.

"JA LÄHDETÄÄN!" Jalonen karjuu lisää ja joukkue lähtee porukalla kohti vaihtopenkkiä ja kaukaloa, minä painaen siinä perässä. Vehasella on omat paineet ja huolenaiheensa, mutta hän piilottaa ne kätevästi kypäränsä alle. Joonas piilottaa itsekin kasvonsa ja pitää mielessään ajatuksen voitosta.

Kentällä luisteltuaan hetken ihan vain muodon vuoksi, suurin osa joukkueesta siirtyy takaisin vaihtopenkille jotta peli voidaan aloittaa.

"Tsemppiä!", Joonas huudahtaa ensimmäiselle porukalle, joka lipuu kentälle suorittamaan aloitusta.

Väänänen vilkaisee Joonasta aloituspaikaltaan, mutta katse jää lyhyeksi.

Niin jäivät unelmatkin. Taivoitteetkin. Kaikki murskaantui niiden kolmen maalin tähden ja mieliala liiskaantui vasten jäätä. Sinnikkäästi jokainen pelaa osuutensa loppuun asti, mutta mikään ei tunnu riittävän.

Osa 6

Jokainen hetki lipui silmien ohi. Jokainen yrityksen ja uskomisen ele otettiin heikosti huomioon, mutta silti he yrittivät loppuun asti. Vehasella kävi paineen sietokyky koetuksella, mutta hän kesti puolustaa maalia loppuun asti. Hän tiesi, että tulisi saamaan syyt niskaansa, mutta ei ottaisi sitä niin raskaasti kuin Lehtonen.

Poikien silmissä paloi vielä toive viimeisten sekuntien tullessa kohti. Vimmattua peliä, eikä kukaan osannut sanoa tarkalleen mikä nimenomaa ajoi heitä painostamaan Tsekin maalia saadakseen kolmannen maalin ja uuden mahdollisuuden pronssin voittoon.

Mutta he palasivat pukkariin pettyneimpinä kuin koskaan aikoihin. Jokaisesta näki, ettei tätä haluttu. Ettei tämä ollut tavoite, eikä näin olisi pitänyt käydä.

Mutta niin kävi. Aivan kuten Joonas oli pelännyt, eikä vain hän. Mutta kukaan ei halunnut uskoa siihen alitajuiseen epäilykseen häviöstä, kukaan ei olisi halunnut nöyrtyä sellaiseen tappioon kotikisoissa.

Pukuhuoneessa vallitsi kiduttavan syvä hiljaisuus, joka raateli jokaisen jään herkkää sydäntä veitsen terävästi. Kentällä pauhasi vieläkin tsekkiläisten huudot ja riemunvihellykset, suomalaiset olivat jo häipyneet areenalta todella pettyneinä, häviöstä. Toisaalta, osa katsojista oli positiivisella päällä ja kehui matsia kaikkein jännittävimmäksi aikoihin, mutta siihen kohteliaisuuteen kukaan Leijonista ei uskonut. Kukaan ei tahtonut heittää syitä pois niskoiltaan niin helposti. Häviö tarkoitti selvästi häviötä, eikä siitä päässyt kohteliaasti kehumalla pois. Valehteluksi se oltaisiin laskettu.

Jalonenkin tiesi sen, ja siksi hän ei alentunut sellaiseen paskan jauhaamiseen, vaan tyytyi taputtamaan jokaista pelaajaa kevyesti olalle.

"Ensi vuonna sitten"

Petri painoi päänsä käsiinsä ja yritti kasata itseään. Hän ei halunnut alkaa herkistellä, ja siksi hän taistelikin omatuntonsa kanssa peitellessään pettyneitä kasvojaan.

Joonas tuijotti pitkään lattiaa, johon oli jäänyt luistimien terien painaumia sekä vedeksi sulanutta lunta. Vehasen raskas hengitys huoneen toisesta päästä kuului Joonaksen korviin asti, ja se painoi tunnelmaa entistä alemmas.

Tunnelma oli pahempi kuin Lehtosen tilanteessa, mutta kukaan ei halunnut sanoa mitään. Kukaan ei halunnut vielä hyväksyä tappiota.

"Voi vittu", Antti Pihlström kuiskasi itselleen aluksi hyvin vaimealla äänellä. Hän puri huultaan ja yritti aluksi rauhallisesti riisua luistimiaan, mutta hermon petettyä hänet kahden sekunnin päästä raivo pääsi valtaan. "SAATANA! JUMALAUTA VITTU SAATANA!"

Hän paiskasi luistimensa maahan ja painoi itsekin päänsä käsiinsä.

"Ei tässä näin pitänyt käydä", Komarov myöntää, mutta kohauttaa olkapäitään. "Yritettiin ainakin"

"Eipä riittänyt", Salmela heittää vittuuntuneena väliin. Hän pakkaa tavaroitaan ja hänestä näki, että hän aikoi mennä yksin hotellille.

"Ole hiljaa! Ei tämä kuitenkaan mikään maailmanloppu ole!" Filppula yrittää rauhoitella viisaasti tilannetta, mutta hänen äänestään huokuu selvä pettymys.

"Ei maailmanloppu, mutta helvetinmoinen pettymys ja ajanhukkaa!" Salmela tiuskaisee happamasti, heittää laukkunsa niskaan lippis päässä ja häipyy omia menojaan ulos pukkarista.

Muutkin alkavat kasata tavaroitaan, Jalonen pysyi vain hiljaa.

"Älkää olko noin negatiivisia", Jalonen hymähtää ja astelee ovelle. "Ensi vuonna uusi mahdollisuus"

"Ehkä eri valmentajan kanssa", joku idiootti heittää kommentin, joka lyttää ilmapiirin täydellisesti. Jalonen menee lähes sanattomaksi.

"Niin", hän toteaa melkeinpä kuiskaten ja lähtee pukuhuoneesta. Jäljelle jää kiusaantunut ja tuskallinen hiljaisuus, jota kukaan ei halua rikkoa.

Syvä, hermoja kiristelevä ja pidättelevä hengitys rikkoo hiljaisuuden hetkittäin. Kukaan ei vilkaisekaan toisiaan, he eivät kehtaa katsoa omia pelitovereitaan tuomansa pettymyksen takia.

Vähiten siihen pystyi Vehanen, joka olisi yhtä hyvin voinut itkeä siinä tilanteessa. Mutta hän pysyi vain hiljaa ja piilotti kasvonsa kämmeniinsä. Joonaksen olisi tehnyt mieli mennä lohduttamaan Petriä, mutta hän tiesi sen vain pahentavan tilannetta, joten hän jätti ajatuksen yrittämisestä väliin.

Mikko istuu paikallaan ilmeettömänä, tuijottaa käsissään olevaa kypärää pitkään ja syvän hartaasti. Kypärä putoaa hänen käsistään lattialle, ja yhtäkkiä hän saa jostain niin paljon voimaa, että hän potkaisee kypärän suoraan huoneen toisessa päässä olevaan tyhjään roskikseen. Suoraan roskikseen, jonka hän jätti sinne.

Hotellille palattiin takseilla, taas vähän täysinäisillä takseilla. Radiota ei taaskaan avattu, kukaan ei saanut puhua. Taksikuskikin tajusi olla onneksi hiljaa, ellei olisi halunnut kokea tappion tuomaa raivoa.

Hotellille palattiin tyhjin käsin, mutta mieli oli täynnä negatiivisia tunteita, jotka olivat vähällä pursua yli.

Heidän päästyään takaisin hotellille Joonas jää auttamaan ystäviensä tavaroiden kantamisessa ja jää mielellään hieman jälkeen voidakseen nauttia ulkoilmaa vielä hetken, ennen kuin sulkeutuisi Jokisen kanssa samaan huoneeseen, jossa vallitsisi täydellisen kiusaantunut ja vittuuntunut tunnelma.

Ei sellaista juuri nyt. Joonas ei halunnut ajatella.

Viimeinen päivä. Miksi juuri nyt? Miksi juuri nyt piti tapahtua se kaikkein pahin asia tälle joukkueelle ja aika valuisi hukkaan? Joonaksella ei ollut enää paljoa aikaa käytettävissä, sillä hotellilta lähtö koitti muutenkin pian.

Hän syventyy masentaviin ajatuksiinsa jääden ulko-ovien edelle seisomaan ja katsoo ystäviensä perään, jotka katoavat joko hissiin tai kulkevat ylös rappusia pitkin.

Toisesta taksista nousi viimeisenä Väänänen, joka naama tyynenä, joskin vähän haikeana tuijotti asfalttia, ja hän törmää aivan sattumalta Järviseen. Molemmat olivat lähellä kaatua pitkin asfalttia, mutta pysyivät kummatkin onneksi pystyssä.

Heidän katseensa kohtaavat Järvisen kääntyessä ihmetellen katsomaan mitä tapahtui, ja mielentilat pahenevat vielä entisestään. Silti he katsovat toisiaan silmiin vielä hetken, ja Joonas huokaisee syvään mutristaen suutaan ja kääntäen katseensa pois.

"Anteeksi", Väänänen sanoo aivan yhtäkkiä. Joonas katsoo taas häneen, ja huomaa Ossin kasvoilta syyllisen ilmeen. Hän naurahtaa kovaa ja äänekkäästi.

"Mistä?" Joonas kysyy huvittuneena. Väänästä ei hymyilytä, hän laskee katseensa maahan ja tuijottaa sitä hetken. Hän ei uskalla nostaa katsettaan Joonakseen, ja tämän tajuttuaan Joonaksen oli vaikea pitää sisintään kasassa.

"Tappiosta", Ossi vastaa lopultakin ja nostaa katseensa pikaisesti kohti Joonasta, mutta siirtää sen heti poispäin.

"Ei se sinun vikasi ole!" Joonas nauraa, melkeinpä aitoa naurua. "Vika ei todellakaan ole sinun eikä Vehasen, vaan vika on Tsekissä!"

Väänäsen kasvoilla käväisee pieni helpotuksen ja onnen hymy ja hän nostaa katseensa taas Joonakseen.

Ne ihanat silmät tuikkivat niin pehmeästi ja kirkkaasti Joonaksen silmien edessä, että hun tunsi suorastaan hukkuvansa niihin. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä hänen omiaan, että Joonaksen olisi tehnyt mieli koskea niihin.

"Maailmanloppuni", hän ajatteli vilkuillessaan Ossin huulia mahdollisimman huomaamattomasti. Mutta hän tiesi olevansa täydellinen surkimus esittämisessä ja valehtelemisessa, ja hän näki Ossin kasvoilta hetken tajuamattoman hämmennyksen, mutta hän ei halunnut huomata sitä. Ossin huulet veivät hänen ajatuksensa, halunsa, tarpeensa mukanaan.

Joonas tiesi kuolevansa häpeään, jos Ossi nyt sanoisi jotain. Joonas tiesi häpeävänsä itsensä syvimpään kuoppaan, jos hän edes yrittäisi koskea noihin huuliin.

Jotain tapahtui. Jotain mitä Joonas ei tajunnut tapahtuvan. Sydän petti, silmät sulkeutuivat kuin pitäen Joonasta vielä elossa siitä, ettei näkisi tai tajuaisi sitä mitä oli tapahtumassa.

Mitä juuri tapahtui? Mikä se tunne sydämessä oli? Se tunne huulissa?

Ääretön taivas kiilteli Joonaksen silmissä hänen aukaistessaan silmänsä ja huomatessaan Ossin puhtaan kirkkaat silmät niin lähellä omiaan, että hän suorastaan pelästyi kuolevansa sydänkohtaukseen. Tunto huulilla katosi Ossin viedessä huuliaan poispäin, mielenterveys oli vetämässä viimeisiään vaakalaudalla ja silmissä pyöri Ossin kasvot.

Ossin kasvoilta paistoi nolouden tunne, mutta silti hänestä näki jonkinlaista onnellisuutta ja helpottuneisuutta, joiden seasta kasvoi pelko epäonnistumisesta. Pelko siitä, että Joonas hylkäisi hänet nyt, ihan varmasti.

Osa 7

Joonaksen huulissa kihelmöi vieläkin hänen katsellessaan Ossia, joka ujostelustaan huolimatta tuijotti Joonasta tyynen rauhallisesti ja päättäväisesti.

Hän janosi lisää. Päälle kolme viikkoa hän oli odottanut noita huulia ja päässyt kokeilemaan niitä vain unissaan, mutta nyt se oli totisinta totta. Nyt se tapahtui, vihdoin ja viimein, ja valitettavasti miksi juuri nyt?

Miksi juuri nyt? Miksi viimeisenä päivänä, se jos mikä oli kaikkein kauheinta. Jäikö tämä nyt Joonaksen ensimmäiseksi, ainoaksi ja viimeiseksi unelmien uneksi, joka ikinä kävikään toteen?

Ossin poskipäät punertuivat jonkinlaisesta nolostumisesta, joka johtui Joonaksen sanattomaksi ja hiljaiseksi jääneestä äänettömästä vastauksesta, joka perustui pelkästään pitkään tuijottamiseen.

Joonas oli sanaton, täysin sanaton. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, koska olisi kumminkin tehnyt sen ilosta ja toisaalta olisi yhtä hyvin voinut vetää kumpaakin.

Joonaksen huulet alkoivat muodostaa sanoja. Hän halusi sanoa jotain. Hän halusi kertoa, tunnustaa kaiken ja sukeltaa Ossin syliin. Mutta sanat eivät vuotaneet suusta, vaan jäivät kurkkuun peruutusvaiheeseen.

Hän ei kestänyt katsoa Ossin empivää ja hermoilevaa ilmettä, hän olisi halunnut huutaa sen kaiken ulos. Mutta hän ei saanut ääntä. Aivan kuin Ossi olisi suudelmallaan vienyt Joonaksen puhekyvyn. Hänen päässään kaikui hänen sydämensä sanat:

"Tarvitsen lisää. Ossi, tarvitsen lisää. Pyydän, vielä kerran. Tee se vielä kerran, yhden ainoan kerran"

Joonaksen yrittäessä sanoa äänettömiä sanojaan kädet täristen, Ossi yritti jännittäen ottaa Joonaksen huulilta pursuavista sanoista selvää, mutta sen tuntui pelkältä sönkötyksen kääntämiseltä hänen katsoessaan kauttaaltaan tärisevää Joonasta, jonka naama oli muuttunut yhtä punaiseksi kuin Ossin oma.

Suomalaisella vaalealla iholla punastumisen pystyi erottamaan niin hävettävän ja naurettavan helposti, että heitä huvitti katsoa toisiaan niin vakavina ja punaisina kuin kiehuvassa vedessä keitetyt kirkkaanpunaset ravut.

Epäluulo ja Joonaksen jännitys sai Ossin lopulta luulemaan epäonnistuneensa ja hän laski katseensa taas maahan.

"Anteeksi", hän sanoo, nostaa taas katseensa takaisin Joonakseen ja katsoo tätä totisena. Ihan kuin hän olisi ollut valmis torjutuksi tulemiseen.

Joonaksen kasvoilta paistoi hämmentyneisyys ja hän tuijotti Ossia vieläkin yllättyneenä.

"Mi-mistä muka?" hän kysyy pidätelle onnellista hymyään hämmennyksensä takana.

"Äskeisestä. Ei se tarkoittanut mitään, unohda se", Ossi kehottaa vakavana kääntyen kesken lauseen ympäri ja lähtee tallustelemaan kohti hotellin ovia.

Jokin saa hänet pysähtymään. Jokin nojasi häntä vasten ja veti taaksepäin kuin kieltääkseen häntä lähtemästä. Kädet hänen rintakehänsä ympärillä ovat sulkeneet Ossin sisäänsä ja ilmaa, Ossin tuoksua hengittävät kasvot painautuivat vasten Ossin selkää.

Ote Ossin ympärillä tiukentuu, tärinä hänen takanaan vahvistuu, ja on jotain niin suloista, että Ossin oli vaikea pysyä järjissään.

"Älä jätä mua tähän tilanteeseen. Sä et voi jättää mua kitumaan tällä tavalla", kuului vaimeat, ujostelevat, mutta haikean helpottuneet sanat Ossin selän takaa.

Leveä, tunnustuksen tuoma helpottunut hymy leviää entisestään Joonaksen painaessaan kasvojaan syvemmälle vasten Ossin vahvaa ja suoraviivaista selkää.

"Älä sano noin. Älä sano noin. Sä et voi sanoa noin. Sä et voi tehdä ensin just niin kuin sä äsken teit, ja sitten heti perään murskata sen kaiken"

Ossin kasvot nousivat kohti taivasta, ja hänen kasvoilleen levisi hitaasti helpottunut ja onnellinen hymy. Ote hänen ympärillään tiukentui entistä enemmän, mutta Ossi tunsi olevansa enemmän kuin iloinen.

"Älä mene. Sä et voi jättää mua tälläseen tilanteeseen. Sä et voi lähteä tekemättä sitä vielä toista kertaa"

Ennen kuin Joonas ehti edes sanoa viimeistä sanaa, Ossi kääntyi niin nopeasti ympäri, että oli tehdä toisenkin pyörähdyksen perään. Hän painoi kasvonsa vasten Joonaksen omia, eikä päästänyt hänen huulistaan hetkeen irti.

Vielä kerran. Vielä kerran. Älä lopeta, vielä kerran.

Osa 8

Hellä nykäisy tuntui Joonaksen vasemmassa kädessä ja pian jalat veivät heitä kumpaakin pois paikalta, jossa he vaihtoivat ensisuudelmansa. Äänetön ja sanaton hetki kului pidemmäksi kuin ikinä, mutta silti mikään ei tuntunut tylsältä, vaan pikemminkin jännittävältä ja samaan aikaan unelmia täyttävältä. Pienet, tyytyväiset hymyt olivat ottaneet vallan heidän kummankin kasvoillaan, ja ruusunpunaista maailmaa näkevät silmät heijastivat kaiken pelkkänä hyvänä. Katon yhtäkkinen romahtaminenkaan ei olisi kumpaakaan haitannut, se olisi ollut vain pieni onnettomuus sen suuren onnen rinnalla.

Ossi veti Joonasta rappusille ja lähti veturoimaan tätä omaan hotellihuoneeseensa välittämättä siitä, että hänen huonetoverinsa Filppula olisi ollut paikalla.

Ei, ei kukaan olisi ottanut heitä tosissaan nähdessään heidät.

Jokaisella oli käsitys, ettei heidän joukkueessaan tapahtuisi tälläistä...romanssia.

Jokin siinä vaikutti ihan...uskottavalta.

Vastaan asteli Jalonen Kurrin kanssa vähän murtuneina pronssihäviöstä, mikä ei haitannut Ossia eikä Joonasta enää ollenkaan hotellille saapumisen jälkeen. Jalosen suupielet olivat päättäneet laahata maata, kun taas Jari huokaili syvään kaivaen samalla taskujaan. Pientä avaimen kilinää kuului, mutta Joonaksen ja Ossin korvissa ne kuulostivat melkein hääkelloilta, vaikka kaikki oli vasta alkanut.

"Hyvin pelasitte", Jalonen hymyili teennäisesti ja nyökkäsi vastaantulevan kaksikon suuntaan. Ossi piilotti kädessään pitelemäänsä Joonaksen kättä selkänsä takana nerokkaasti piilossa vetäen Joonasta tiiviisti itseään vasten, saaden tämän tarrautumaan tämän olkapäähän. Ossin huulille levisi aito hymy, joka toisaalta näytti iloiselta neronleimauksen saaneelta Einsteinilta. Joonaksen mielestä hymy näytti ihan päinvastaiselta, pikemminkin irstaalta vanhalta papparaiselta, joka oli juuri saamassa haluamansa.

Jos Joonas nyt ymmärsi oikein, että Ossi hänet halusi. Miksi hän tunsi itsensä näin alhaiseksi, säälittäväksi ja liikaa luulevaksi? Miksi tämä kaikki ei tuntunut oikealta, sellaiselta tilanteelta mitä pystyi sydämessään tulkitsemaan?

"Joo, viimeiseen asti. Nyt vaan pitäis hyvästellä kaikki", Ossi sanoi astellen rappuset ylös Jalosen ja Kurrin ohitse naama uskottavasti peruslukemilla. Hän huikkasi herrasmieskaksikolle häipymisen merkiksi, eikä jäänyt odottamaan tulematonta vastausta. Ossi veti Joonasta innokkaasti, mutta hellästi eteenpäin eikä vilkuillut ympärilleen epäillen liikkuvansa epäilyttävissä varjoissa.

Joonas tosin tunsi tilanteen olevan epäaito. Kuin häntä oltaisiin jahdattu varjoilla.

Osa 9

Ovi sulkeutui Ossin vedettyä Joonaksen peremmälle tyhjään huoneeseensa. Vaatteet olivat sikinsokin pitkin lattiaa, sängyt petaamatta ja huoneessa haisi vahvasti Axelle.

Filppulaa ei näkynyt mailla halmeilla, ja kaksikko huokaisi onnesta, Joonas kuitenkin hitusen pidempään.

Hän tunsi tönäisyn vasten ovea ja pian ne samat huulet koskettivat häntä uudestaan, vaatien kaiken uusimista ja uutta yrittämistä. Ne huulet vetivät sen kaiken mitä Joonas yritti epätoivoisesti vielä piilotella sisällensä. Silmät pysyivät kiinni, ja Joonas siveli sormillaan Ossin poskia, kun taas Ossi herkutteli Joonaksen huulia nautiskellen. Hän painautui vielä vähän tiiviimmin vasten Joonasta, joka yritti jollain pienellä tahdonvoimalla työntää Ossia etäämmäs, mutta se vain innosti päällekävijää vielä enemmän.

Jokin tässä tuntui niin epätodelta ja mahdottomalta, mutta silti samaan aikaan täydeltä todelta. Kaikki se tuntui. Ne kosketukset, ne katseet, ne suudelmat. Mikään ei tuntunut kylmältä, vaan lämmitti häntä sielunpohjaa myötä, suorastaan kuumotti häntä kuin hella täydellä teholla.

Mutta silti jokin tuntui väärältä.

"Mikä on?" Ossi kurtisti kulmiaan katsoen Joonasta vähän hämmentyneesti. Joonas havahtui ajatuksistaan ja katsoi tätä vähän tyhmänä. Silmät eksyivät vieläkin Ossin huulille. Mikään ei riittänyt, hän ei ollut saanut tarpeeksi. Miksei?

"Ei mikään", Joonas kohotti kulmiaan ja pudisti pikaisesti päätään.

"Vaikutat niin...peräytyvältä", Ossi mutisi hiljaisella äänellä. Kasvoille levisi surumielinen ilme, joka oli sekoittaa Joonaksen ajatusmaailman kokonaan. Joonas kietoi kätensä Ossin ympärille ja puristi tätä tiukasti painaen poskeansa vasten tämän omaa.

"En tahdo mitään muuta kuin sinua", Joonas kuiskasi suoraan Ossin korvaan. Ossin kädet tekivät vastapalveluksen kietoutuessaan Joonaksen ympärille ja vastaten halaukseen. Joonas painoi kasvonsa Ossin olkapäähän ja hengitti tämän tuoksua syvälle keuhkoihinsa.

"Anteeksi jos sain sut epäilemään", Ossi kuiskasi takaisin painaen kasvojaan vasten Joonaksen poskea.

"Anteeksi, kun sain sinut pelästymään", Joonas heitti takaisin vaimealla äänellä ja suukotti Ossin olkapäätä.

Hetken hiljaisuus. Joonas tunsi poskellaan Ossin huulet ja antoi niiden liukua kohti hänen kaulaansa.

"Joonas"

Ääni kuulosti niin Ossilta, mutta jotenkin niin kaukaiselta. Joonas oli syventynyt niin syvälle ajatuksiinsa, oli huumaantunut vähän liiankin liikaa Ossin tuoksusta. Hän tunsi heikentyvänsä joka hengenvedolla vetäessään tämän tuoksua sisälleen ja painaen sen muistiinsa. Tämä oli Ossi, hänen taivoittelematon unelmansa, jonka perään hän oli aina jaksanut katsoa.

"Joonas", ääni kuului taas, vieläkin jossain kaukaisuudessa. Joonas tunsi nukahtaneensa tuntiessaan Ossin rintakehässä rauhallisesti lyövän sydämen, joka mitä ilmeisemmin oli soittanut tuutulaulua Joonaksen korviin.

"Rakastan sinua", Joonas kuiskasi ja tunsi menettäneensä viimeisetkin ilmansa työntäessään nuo sanat ulos suustaan. Kaksi pientä sanaa, jotka veivät häneltä voimat. Kaksi pientä sanaa, jotka kumpuivat heijastuksina niistä tunteista, jotka odottivat purkautumista hänen sydämensä pohjalla.

"Mitä sä puhut? Ootko kunnossa?"

Ääni oli toinen. Lämpö ja sydämenlyönti kuului vieläkin, mutta varjot olivat silti vallanneet Joonaksen maailman. Juuri niin kuin hän oli epäillytkin, mutta silti. Silti hän oli langennut siihen, mihin ei olisi pitänyt.

Hän aukaisi silmänsä, ja tuijotti mustavalkeaa untuvaa materiaalia. Pää nousi varovasti taaksepäin ja hän huomasi maanneensa tyynyllä. Huone oli edelleen sama, mutta tunnelma oli täysin erilainen.

"Heräsithän sä. Mitä unia sä oikein näit?" Jokinen kysyi sängyn viereltä huvittuneena, mutta jotenkuten helpottuneena. "Mumisit jotain unissas, aika paljon"

Joonas kääntyi selälleen ja huomasi tuijottavansa sitä samaa kattoa, jota hänen olisi pitänyt viime kerralla tuijottaa viimeistä kertaa. Mitä tämä oli?

"Paljonko kello on?" Joonas kysyi hieroen silmistään rähmät pois. Jokinen ei edes vilkaise kelloa.

"Tasan 9", hän vastaa hymähtäen. "Tuolla olis aamupalaa. Ootanko sua vai tuutko perässä?"

Joonas tuijotti tyhjyyteen ilmeettömänä noustessaan istumaan. Hän pudisti päätään hitaasti, muttei kääntynyt katsomaan Jokiseen.

"Mene vaan. Mulla ei oo nyt nälkä"

Jokisen kasvoille levisi huolestunut ilme, mikä sai Joonaksen tuntemaan perinpohjaista ärsytystä ja inhoa itseään kohtaan.

Miksi? Miksi sen piti sattua näin paljon? Miksi näin piti tapahtua?

Miksi unelmat ovat tavoittelemattomissa? Miksi ne huijaavat ihmisiä luulemaan aivan päinvastaista? Miksi niitä edes on.

"Sun kannattais syödä, tänään on matsi eikä me voida hävitä sitä", Jokinen kehottaa katsoen Järvistä vähän epäluuloisesti.

"En minä tarvitse. Mene vain"

Jokinen näki Joonaksen kasvoilta varoituksen sanan.

"Hyvä on sitten. Älä tee ittelles mitään, viilsin itseäni jo parranajokoneella leukaan", hän sanoi naureskellen itsekseen. Hän huikkasi astellessaan ovelle ja häipyi huoneesta ulos huolestunut ilme kasvoillaan.

Ovi pamahti kiinni. Jotenkin Jokinen oli tajunnut Joonaksen kaipaavan omaa rauhaansa.

Peitto Joonaksen jaloissa oli lähes pudonnut kokonaan lattialle. Hän nosti ryppyisen mytyn syliinsä ja piilotti itsensä sen alle, painaen kasvonsa vasten lakanaa, joka otti vastaan piilotetut kyyneleet, jotka eivät vuotaneet kuin vain sen kerran.

Vielä kerran. Haluan vaipua uneen vielä kerran.