Selityksen velkaa

"Missä Järvinen?" siniharmaat silmät esittivät kysymyksen niiden vilkuillessa ympärilleen. Kaikki muut ovat paikalla mässyttämässä aamiaista, mutta yksi puuttui ja nuo silmät tiesivät vallan hyvin kuka.
"Miten niin? Eikö se muka oo täällä?" Komarov heräsi hyvän ruoan tuomasta horroksestaan ja vilkuili hajamielisesti ympärilleen. "Kyllä sen täällä pitäis olla, sehän hotkii sapuskaa ku mikäki valas"

Väänänen ei noteeraa. Hänen kasvoilleen leviää epämiellyttävän huolestunut ilme, jonka hän yrittää piilottaa jatkaessaan syömistään. Hänen mielessään käväisi ajatus käydä hakemassa Joonas huoneestaan itse, mutta hän tyytyi vain tuijottamaan Komarovin ärsyttävän tyytyväistä naamaa ja huokaisi syvään.
"Tuoltahan se jo tuleekin", kuuluu ääni Ossin selän takaa, jota Ossi ei jää sillä samalla sekunnilla tulkitsemaan vaan nostaa katseensa nopeasti ylös nähdäkseen oliko se juuri hän, jonka hän toivoi sen olevan.

Lyhyet, ruskeat ja sekalaiset hiukset sojottivat huolimattomasti kohti taivasta ja Amerikkaa. Tummanruskeat silmät punottivat pahasti ja kasvoilla lepäsi ilmeettömän kylmät huulet yhtenä viivana, jättäen tämän olotilan tulkinnan varaan. Ossin sisimmässä käväisi huolestunut epäilys Joonaksen kävellessä hänen pöytänsä ohitse vilkaisematta häneen.
Kukaan ei viitsinyt sanoa mitään. Naamasta näki, että Joonas ei ollut juttupäällä. Hän istuutui ainoalle vapaalle tuolille ja tuijotti pöydän pintaa ilmeettömänä.

Hiljaisuus nousi painavana kaikkien niskoille. Joonas tiesi sen johtuvan hänestä, muttei aikonut välittää. Hän yritti levittää surkean hymyn huulilleen, mutta se näytti enemmänkin vastenmieliseltä irvistykseltä.
"Huomenta", hän sanoi tyytyen vinoon hymyynsä, joka tulkittiin kyyniseksi hymyksi.
"Huomenta", Koivu vastasi katsoen Joonasta tarkkailevasti. "Onko kaikki hyvin?"
Joonas ei vastannut, piti katseensa vain pöydän pinnalla ja silmistä paistoi masentuneisuus.
"Joonas?" Koivu kysyi kohottaen kulmiaan ja laskien päätään alemmas päästäkseen enemmän Joonaksen näköpiiriin esille. "Kuulitko?"
"Kuulin", hän vastasi hiljaa huokaisten. Pöydissä oli hiljennytty kuuntelemaan, ilmapiiri tuntui tukalan raskauttavalta jokaisen tietäessä yhdellä olleen ongelmia itsensä kanssa.

"Meillä on tänään peli, joten älä anna sun tunteiden vaikuttaa siihen tänään. Me tarvitaan se pronssi", Koivu yritti neuvoa, mutta saikin Järvisen nousemaan jyrinällä ylös ja häipymään ruokalasta suu vinossa väpättämisestä. Silmät punottivat vieläkin ja raivo hänen sisällään halusi purkautua ja löytää tiensä oikean kohteen äärelle.
Takaa kuului hänen nimensä huhuilua ja askeleita, mutta Joonas ei aikonut pysähtyä, perääntyä, eikä pahoitella kaikkea. Epäreiluahan se muille oli, mutta vielä epäreilummalta kaikki tuntui hänelle.

Ripeä ja puristava ote tuntui raskaalta olkapäässä. Jämäkkä riuhtaisu käänsi Joonaksen täysin ympäri hänen päästessään taas ulos ulkoilmaan pakoon muiden katseilta, mutta ne siniharmaat silmät nähdessään hän tunsi taas olevansa siinä loputtomassa ansassa.
"Mikä sulla on?" Ossi kysyi. Ihmetyksen pystyi suorastaan lukemaan hänen kasvoiltaan. Joonas kohautti olkapäitään ja kulmiaan.
"En tiedä. Kuinka niin?" hän vastasi kohottaen vuorostaan kulmiaan.
"Sun silmät on ihan punaset", Ossi totesi vähän huolestuneena.
"En tainnu kertoo sulle. Oon demoni", Joonas heitti kyynisesti ja riuhtaisi itsensä irti Ossin otteesta.

Ossi katsoi häntä naama rypyillä ihmetellen ja vilkaisi sitten nopeasti taakseen.
"Onko jotain tapahtunu?" Ossi kysyi varmistuessaan ettei muita ollut lähettyvillä.
"Tietäisitkin vaan", Joonas murahti lähes naurahtaen ja pyöräytti silmiään. Hän vaikutti joltain päättömän loukkaantuneelta naiselta Ossin silmissä, mikä sai hänet turhautumaan ajatuksesta.
"Älä jaksa, sano suoraan vaan", Ossi huokaisi kyllästyneenä välittäen silmiensä kautta anelevia katseita, joita Joonas ei ollut huomaavinaankaan. Hän tosiaan oli allapäin jostain. Ossi ei olisi ikinä osannut odottaa Joonasta niin...
pettyneenä.

Joonaksen suu tahtoi avautua ja sanoa ne sanat. Ossin silmät seurasivat hänen huuliaan tarkasti, mutta hän ei saanut sanoista mitään selvää. Ääni puuttui kokonaan, Joonas lopetti ennen kuin edes aloitti.
"Antaa olla", Joonas tokaisi ja kääntyi ympäri. "Älä huoli, ei tää sulle edes kuulu. Sinuna en edes puuttuisi"
Isokokoinen, ruskeahiuksinen ja ruskeasilmäinen mies tallusteli poispäin Väänäsestä, jonka olotila vaikutti sekavalta. Hän ei ollut saanut mitään selvää, vaikka hän oli tullut Joonaksen kanssa toimeen parhaiten kuin kukaan muu.
Silti Joonaksesta löytyi vielä jotain, mitä Ossi ei olisi osannut kuvitella näkevänsä tai tuntevansa. Ihan kuin Joonaksen masentuneisuus olisi tarttunut nyt häneenkin.

Hänen silmänsä seurasivat perässä Joonaksen häipyessä kadun kulman taakse kädet syvällä farkkujensa taskuissa hiusten sojottaessa vieläkin kohti Japania.
Ossi luopui ajatuksesta juosta perään ja vaatia selitystä. Hän tiesi sen tulevan ennemmin tai myöhemmin kun aika oli sopiva.
Hän vain odotti niitä sanoja ennen lähtöä. Hän odotti edelleen niitä sanoja, jotka voisi sanoa, muttei saanut sitä sopivaa tilaisuutta tai tunnetta mikä olisi edistänyt hänen haluansa tunnustaa. Hän vain tyytyi odottamaan Joonaksen siirtoa, mutta tiesi jäävänsä hiirenloukkuun, jos hän aikoi jatkaa samaa rataa.
Ossi tyytyi kääntymään ympäri ja astelemaan takaisin vaitonaiseen ruokalaan, jossa muut jätkät odottivat selitystä Joonaksen tunnetilaan.

Sitä he eivät kuitenkaan saaneet.