Sydämeltään vammainen

Juomavedet virtasivat viilentävinä kuumentuneiden ja hikisten miesten kasvoilla virvoittaen jokaista vähän pirteämmäksi. Jalonen puhua pälätti terävään ja voimakkaaseen, tarmokkaaseen tapaansa niin kuin ennenkin kiperien tilanteiden tullessa ikävästi vastaan.

Siniharmaat silmät eksyivät katsomaan jälleen kerran ruskeahiuksisen perään, mutta hän siirsi katseensa nopeasti pois ennen kuin tämä olisi saanut hänet kiinni vilkuilusta. Aiheettomasta vilkuilusta, jonka Järvinen toivoi loppuvan ennen uusia toivon pilkahduksia.
"Iskette päälle! Ja kovaa! Ette anna periksi! Nyt ette jumalauta masennu ettekä luovuta, vielä on 20 minuuttia peliaikaa jäljellä ja nyt me perkele ISKETÄÄN!" Jalonen karjui niin kovaa, että melkein unohti hengittää. "Ja jos me hävitään niin hävitään kunnialla, tuliko selväksi! Nyt saatte paskoa noi myrtyneet naamat helvettiin vaan purkakaa kaikki tahdonvoimanne mailaan ja kiekkoon! Lyön vaikka pääni vetoa, ettette halua saada osaksenne niitä sääliviä ja aliarvostavia katseita, jos te ette edes yritä!"
"Kyllähän me yritet--"
"EI RIITÄ! Pistäkää paremmaksi! Näyttäkää niille, että Suomi pelaa loppuun asti!" Jalonen keskeytti naama hehkuen kirkkaanpunaisena.

Kaikki hiljenivät hetkessä. Ajan ylläpitämän vaitonaisuuden rikkoi kymmenien miehien raskas hengitys, joka kohta katoaisi jälleen kerran ulkopuolella pauhaavan hittimusiikin ja yleisön meluun. Jokainen vilkaisi toisiaan nyökkäillen, jokunen katsoi omia käsiään tutkivasti kuin vielä kerran miettien mihin kaikkeen pystyisi. Niitä kaikkia mahdollisuuksia, joista pitäisi ottaa viimeinenkin ilo ja yritys irti. Mitään ei saanut heittää pois. Mitään yritystä ei saanut aliarvioida, vaan kaikkea piti yrittää.

Me emme luovuta.

"Te meette ensin", Jalonen sanoi porukan tömisteltyä takaisin kaukalon vaihtopenkkien puolelle. Järvinen katsoi kummastellen ympärilleen huomatessaan oman ketjunsa häipyvän jäälle ja oli kiireellä menossa perään, mutta ote hänen kädessään vetäisi häntä hellästi, varovasti mutta varmasti taaksepäin. Järvinen kääntyi katsomaan ja näki ne tuikkivat toivon tähdet edessään.
"Me lyödään ne", Ossi vannoi kasvot vakavina. Järvisen sydän olisi yhtä hyvin voinut pumpata tiensä ylös kurkkuun yleisön lyödessä tahtia ja karjuessa kannustushuutoja.
"Se-selvä...", Järvinen ei saanut järkevämpää vastausta tulemaan. "Voit luottaa muhun"
Ossin huulille levisi pienoinen, poikamaisen vekkulimainen ja hurmaavan hillitty hymy, joka sai Järvisen itsevarmuuteen ja tahdonvoimaan lisää tulta potkimaan häntä jäälle varmana päämäärästään. Hän tiesi Suomen häviävän, mutta Ossin silmät tahtoivat hänen ottavan siitä viimeisestä ottelusta, niistä lähes viimeisistä hetkistä viimeisetkin ilot irti ja tehdä lopulta sen, mitä hän oli aina tahtonut.

Järvinen tiesi, että Ossi tietämättään sai hänet provosoitumaan tunnustamaan tälle tunteensa. Ja tätä menoa hän vannoi sen myös tekevänsä, ellei Ossi tajunnut minkä kanssa leikki.
Pieni tähdenlento lensi Järvisen sydämen vierestä, saaden aikaan kylmän väristyksen ja vankkumattoman tahdon koskea niitä huulia. Mutta pelko kaiken paljastumisesta taas pelkäksi uneksi oli niin suuri, ettei Järvinen tahtonut taas langeta huijaamaan itseään. Edes kerrankin hän tajuisisi olla järjissään ja miettiä ennen kuin tekisi yhtään mitään.
Ossin siniharmaat silmät kyllä sanoivat ja lupailivat jotain aivan muuta, kuin pelkkää unta.
Unelmaa vain. Pelkkää unelmaa, Ossi oli kuin tähdenlento Järvisen sisällä. Tähdenlento, jonka hän olisi halunnut kaapata sydämeensä ja pitää hänet siellä.

Järki huusi kieltosanoja. Sydän itki kurjana Järvisen kääntyessä poispäin Ossista. Puristus kädessä tuntui kaatavan Järvisen ja hänen maailmansa kumoon ja sai hänet melkein kääntymään takaisin Ossiin, mutta hän halusi kieltää kaiken.
Ei hän puristanut kädestä. Ja jos olisi, ei se olisi tarkoittanut sitä.

"Mä katon sun perään ja tuun helppaa heti kun voin"
Ossin sanat saivat Järvisen sulkemaan silmänsä tiukasti umpeen ja pidättelemään tyhmimpiä ja säälittävimpiä kyyneleitään ikinä.
Älä sano noin. Et tiedä mitä sanot ja lupaat, etkä tiedä kuinka vaikeaa niitä on pitää.

Et tiedä, kuinka autat sydämeltään näin vammaista ihmistä kuin minä. Satuttaisit vain, pelkästään olemalla siinä. Satuttaisit vain, vaikka katsoisit perääni.
"Tule vain. Odotan", Järvinen sanoi silmät yhä ummessa hänen luistellessa vaihtopenkeiltä ja Ossista poispäin.

Tyrmäys päin seinää

"Nyt ryhdistäytykää ja pistäkää parastanne! Pronssi tarvitaan!"
Ne samat maisemat ja tunnelmat lentelivät ruskeiden silmien ohitse tämän tullessa myöhässä pukkariin. Pojilla oli tahdonvoimaa vaikka koko yleisölle jakaa, mutta sitä ei tarvittu. Yleisökin oli aivan tulessa ja huusi Suomen Leijonia kentälle.
Jalonen kääntyi katsomaan Joonasta vähän hämmentyneenä.
"Miksi sä olet myöhässä?" hän kysyi terävästi ja mittaili Joonasta päästä varpaisiin tarkistaakseen oliko hän kunnossa.
"Eksyin", Joonas vastasi vilkaisematta Jaloseen tai muihin ja tepasteli rauha naamalla omalle hyllylleen pukemaan ripeästi kamat päälleen. Pojat vilkaisivat toisiaan vaitonaisina, Jalonen katsoi Joonasta vieläkin epäluuloisena.

"Jos ei kultaa tai hopeaa, niin sitten pronssia!" Koivu nousi seisomaan luistimiensa terien varaan ja nosti kätensä korkealle ilmaan, lätkämaila vasemmassa kädessä. Kannustava hymy ja tuikkivat silmät pesivät muiden sisimpiin toivoa ja itsevarmuutta siitä tähtäimesta.
Joonasta moinen vain huvitti, mutta hän päätti olla sanomatta mitään. Hän jotenkin arvasi, että hän joutuisi kestää häviön toistamiseen, mutta silti toivoi jonkun tuovan Suomelle pronssivoiton.
"Voitto!" Jalonen yltyi kannustukseen ja karjui kurkkunsa käheäksi. "Murskaatte Tsekin itsetunnon ja voimme kulkea ylpein mielin!"
Joonas tuhahti pudistellen päätään.

Joku tökkäsi häntä selkään hänen luullessa muiden jo häipyneen jäälle. Joonas oli juuri valmis lähtöön, mutta siniharmaasilmäisen miehen yrittäessä anella häneltä huomiota, he jäivät jälkeen.
"Voitko nyt kertoa?" Ossi kysyi silmät tuikkien velimäisestä huolesta.
"Anna jo olla", Joonas henkäisi syvään. "Peli alkaa"
"Ja tulit myöhässä", Ossi mutristi suutaan kireän näköisenä.
"Ja ite tulit liian ajoissa", Joonas mutisi astellen Ossin ohi.

"Nyt et mee mihinkään!"
Ossi takertui Joonaksen käteen kääntäen tämän täydellisesti ympäri. Hän työnsi Joonaksen seinää vasten ja sulki pakotien tämän kummaltakin puolelta asettaen kätensä Joonaksen pään kummallekin puolelle.
Joonas tuijotti pelästyneenä Ossin kasvoja ja huomasi astuneensa tämän myrskyiseen ansaan jälleen kerran. Hän ei olisi tahtonut. Ne silmät saivat hänet haluamaan ja tahtomaan sitä pahinta, mistä hän yritti juuri nyt päästä yli.
Siniharmaat tähdet tuijottivat häntä takaisin, näyttäen ruskeasilmäiselle harmaan taivaan ja sinisen myrskyävän meren, jonka syvyyksiin hän tunsi uppoavansa sen mukaan, mitä pidempään niitä tuijotti.

Kidutusta. Sinä kidutat minua.
Älä tee minulle näin. Tiedät vallan hyvin, että nautin tästä, mutta tiedät myös vallan hyvin, että saatat minua kohti turmion portteja.

"Ottelu alkaa", Joonas yritti työntää Ossia hellästi poispäin, mutta hänen alentavat ja analysoivat silmänsä saivat Joonaksen tuntemaan itsensä säälittävältä kurjalta, jolla ei ollut tässä maailmassa paikkaa jonne paeta.
"Vittu, mene jo pois siitä!" Joonaksen hermot kiristyivät ja työnsi Ossin voimakkaasti päin vastakkaista seinää. Hän mulkaisi loukkaantuneesti Ossia kääntäessään tälle selkänsä ja kiirehti jäälle luistimet jalassa, täten ollen vähällä kaatua omiin jalkoihinsa.

Ossi jäi tuijottamaan mykkänä Joonaksen perään ja lähti kompuroimaan itsekin kohti kenttää ehtiäkseen paikalle ajoissa. Silmissä paloi tuli ja tahdonvoima ja käsiin puristui viimeisetkin fyysiset voimat, jotka hänen teki mieli purkaa seinään tai nyrkkeilypussiin, mutta tyytyi tsekkiläisten taklailuun.
Hänen astuessaan viimeisenä kentälle, hän kuuli kuinka yleisö pauhasi hänen raskauttavan sydämensä tahdissa.


Filppulan rohkaiseva taputus olkapäälle tuntui kivenjärkäleeltä tämän astellessa jäälle Joonaksen tullessa vaihtoon muiden toveriensa kanssa.
"Hyvin pelattu", Filppulan sanat liukuivat ohitse.
"Pistä paremmaksi"
Joonas istuutui penkille ja etsi itselleen juomapulloa, josta voisi valuttaa vettä hikeä vuotavalle naamalle. Vilkaisu tulostauluun ja syvä huokaisu. Juuri niin kuin hän oli unessaan nähnyt, ja se jos mikä oli turhauttavinta ja raskainta juuri sillä hetkellä.
Ehtisikö sitä muuttaa? Ehtisikö sitä saada Suomi tasoihin ja päästä jatkoajalle?
Vilkaisu takaoikealle Jaloseen sai Järvisen epäluuloiseksi ja kääntymään taas katsomaan peliä, jota he olivat häviöllä 2-4 ellei joku nyt panisi toimeksi.

"Kohta on tauko", Jalonen ilmoitti itsevarmasti ja vilkaisi itsekin tulostauluun. "Kyllä me tasoihin päästään, jos me niin halutaan"
Ei tässä ole haluamisesta kyse. Joonas heitti kasvoilleen lisää vettä ja vilkaisi viereensä. Komarov vaikutti todella tyytymättömältä tulokseen, yhtä lailla kuin muutkin.
"Voi saatana", hän mutisi pudistellen päätään ja henkäisi turhautuneesti syvään. Kentällä soi ja pelaajat valuivat innokkaan nopeasti pois kentältä epävarmat ilmeet kasvoillaan, ja vilkaisu itsevarmaan ja vielä tahdonvoimaa omaavaan Jaloseen sai heidät tuntemaan itsensä vielä enemmän epävarmoiksi. Pelko siitä, että Jalonenkin olisi nyt erehtynyt luulemaan heistä liikaa.

Ei, kyllä hän tunsi poikansa. Mutta heillä vain oli tapana lannistua ennen ottelun loppua.