Sydämeltään vammainen

Juomavedet virtasivat viilentävinä kuumentuneiden ja hikisten miesten kasvoilla virvoittaen jokaista vähän pirteämmäksi. Jalonen puhua pälätti terävään ja voimakkaaseen, tarmokkaaseen tapaansa niin kuin ennenkin kiperien tilanteiden tullessa ikävästi vastaan.

Siniharmaat silmät eksyivät katsomaan jälleen kerran ruskeahiuksisen perään, mutta hän siirsi katseensa nopeasti pois ennen kuin tämä olisi saanut hänet kiinni vilkuilusta. Aiheettomasta vilkuilusta, jonka Järvinen toivoi loppuvan ennen uusia toivon pilkahduksia.
"Iskette päälle! Ja kovaa! Ette anna periksi! Nyt ette jumalauta masennu ettekä luovuta, vielä on 20 minuuttia peliaikaa jäljellä ja nyt me perkele ISKETÄÄN!" Jalonen karjui niin kovaa, että melkein unohti hengittää. "Ja jos me hävitään niin hävitään kunnialla, tuliko selväksi! Nyt saatte paskoa noi myrtyneet naamat helvettiin vaan purkakaa kaikki tahdonvoimanne mailaan ja kiekkoon! Lyön vaikka pääni vetoa, ettette halua saada osaksenne niitä sääliviä ja aliarvostavia katseita, jos te ette edes yritä!"
"Kyllähän me yritet--"
"EI RIITÄ! Pistäkää paremmaksi! Näyttäkää niille, että Suomi pelaa loppuun asti!" Jalonen keskeytti naama hehkuen kirkkaanpunaisena.

Kaikki hiljenivät hetkessä. Ajan ylläpitämän vaitonaisuuden rikkoi kymmenien miehien raskas hengitys, joka kohta katoaisi jälleen kerran ulkopuolella pauhaavan hittimusiikin ja yleisön meluun. Jokainen vilkaisi toisiaan nyökkäillen, jokunen katsoi omia käsiään tutkivasti kuin vielä kerran miettien mihin kaikkeen pystyisi. Niitä kaikkia mahdollisuuksia, joista pitäisi ottaa viimeinenkin ilo ja yritys irti. Mitään ei saanut heittää pois. Mitään yritystä ei saanut aliarvioida, vaan kaikkea piti yrittää.

Me emme luovuta.

"Te meette ensin", Jalonen sanoi porukan tömisteltyä takaisin kaukalon vaihtopenkkien puolelle. Järvinen katsoi kummastellen ympärilleen huomatessaan oman ketjunsa häipyvän jäälle ja oli kiireellä menossa perään, mutta ote hänen kädessään vetäisi häntä hellästi, varovasti mutta varmasti taaksepäin. Järvinen kääntyi katsomaan ja näki ne tuikkivat toivon tähdet edessään.
"Me lyödään ne", Ossi vannoi kasvot vakavina. Järvisen sydän olisi yhtä hyvin voinut pumpata tiensä ylös kurkkuun yleisön lyödessä tahtia ja karjuessa kannustushuutoja.
"Se-selvä...", Järvinen ei saanut järkevämpää vastausta tulemaan. "Voit luottaa muhun"
Ossin huulille levisi pienoinen, poikamaisen vekkulimainen ja hurmaavan hillitty hymy, joka sai Järvisen itsevarmuuteen ja tahdonvoimaan lisää tulta potkimaan häntä jäälle varmana päämäärästään. Hän tiesi Suomen häviävän, mutta Ossin silmät tahtoivat hänen ottavan siitä viimeisestä ottelusta, niistä lähes viimeisistä hetkistä viimeisetkin ilot irti ja tehdä lopulta sen, mitä hän oli aina tahtonut.

Järvinen tiesi, että Ossi tietämättään sai hänet provosoitumaan tunnustamaan tälle tunteensa. Ja tätä menoa hän vannoi sen myös tekevänsä, ellei Ossi tajunnut minkä kanssa leikki.
Pieni tähdenlento lensi Järvisen sydämen vierestä, saaden aikaan kylmän väristyksen ja vankkumattoman tahdon koskea niitä huulia. Mutta pelko kaiken paljastumisesta taas pelkäksi uneksi oli niin suuri, ettei Järvinen tahtonut taas langeta huijaamaan itseään. Edes kerrankin hän tajuisisi olla järjissään ja miettiä ennen kuin tekisi yhtään mitään.
Ossin siniharmaat silmät kyllä sanoivat ja lupailivat jotain aivan muuta, kuin pelkkää unta.
Unelmaa vain. Pelkkää unelmaa, Ossi oli kuin tähdenlento Järvisen sisällä. Tähdenlento, jonka hän olisi halunnut kaapata sydämeensä ja pitää hänet siellä.

Järki huusi kieltosanoja. Sydän itki kurjana Järvisen kääntyessä poispäin Ossista. Puristus kädessä tuntui kaatavan Järvisen ja hänen maailmansa kumoon ja sai hänet melkein kääntymään takaisin Ossiin, mutta hän halusi kieltää kaiken.
Ei hän puristanut kädestä. Ja jos olisi, ei se olisi tarkoittanut sitä.

"Mä katon sun perään ja tuun helppaa heti kun voin"
Ossin sanat saivat Järvisen sulkemaan silmänsä tiukasti umpeen ja pidättelemään tyhmimpiä ja säälittävimpiä kyyneleitään ikinä.
Älä sano noin. Et tiedä mitä sanot ja lupaat, etkä tiedä kuinka vaikeaa niitä on pitää.

Et tiedä, kuinka autat sydämeltään näin vammaista ihmistä kuin minä. Satuttaisit vain, pelkästään olemalla siinä. Satuttaisit vain, vaikka katsoisit perääni.
"Tule vain. Odotan", Järvinen sanoi silmät yhä ummessa hänen luistellessa vaihtopenkeiltä ja Ossista poispäin.